Netflixin Eurooppa-kiintiötä vastaan, mutta lakiehdotuksen puolesta – mitä ihmettä?

Pari viikkoa sitten kohistiin EU:n päätöksestä, joka asettaa Netflixille ja muille suoratoistoalustoille velvoitteen, että vähintään 30 % niiden ohjelmatarjonnasta tulee olla Euroopassa tuotettua. Suomi vastusti kiintiötä, mutta kuitenkin enemmistö suomalaisista mepeistä äänesti lakiehdotuksen puolesta. ”Mitä ihmettä?”, kyseltiin ainakin omassa some-kuplassani.

Ymmärrän ihmetyksen erittäin hyvin. Minua kuitenkin häiritsi keskustelussa erityisesti kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että EU:sta puhuttiin kuin se olisi jokin itsenäisesti hölmöjä päätöksiä tuottava masiina. Ja toiseksi se, että kokonaisuus kiintiökohun ympärillä jäi varmasti useimmille epäselväksi.

Siispä ajattelin vielä hieman avata, mistä päätöksessä oli kyse – ja kuka näitä älyvapaita päätöksiä oikeastaan tekee. Ja ettei jää epäselväksi, minustakin kiintiö on typerä (niin kuin kaikenlaiset kiintiöt useimmiten ovat). Siksi on hyvä vielä kerrata, miten päätös syntyi ja miksi oletan suomalaisten meppien äänestäneen niin kuin he äänestivät.

Aloitetaan EU:sta päätöksentekijänä. Moni kirjoitti tuohduksissaan, että: ”Ei ole järkeä, että EU määrää puolestamme…” Tähän samaan törmää usein. Jos meno ei miellytä, syy on epämääräisen ja kasvottoman EU:n. Käytännössä kuitenkin EU:ssa päätöksiä tekevät sen jäsenvaltioiden edustajat ja EU-kansalaisten valitsemat europarlamentaarikot. Lakiehdotukset tekee komissio (jossa on yksi komissaari kustakin jäsenmaasta), ja niitä käsittelevät Euroopan parlamentti ja EU-jäsenmaiden ministereistä koostuva ministerineuvosto. Niin tässäkin tapauksessa.

Kuulostaa itsestään selvältä, mutta tuntuu välillä unohtuneen täysin myös poliitikoilta itseltään. Usein EU-kokouksista kotiutuu ministereitä, jotka kertovat EU:n päätöksistä siihen sävyyn, että heillä itsellään ei ole niiden kanssa mitään tekemistä, vaikka he ovat olleet päättämässä samoista asioista vain hetkeä aiemmin.

Jos siis jokin päätös on mielestämme typerä, syy ei ole ”EU:n”, vaan sen, että enemmistö europarlamentaarikoista ja EU-jäsenmaista on ollut asiassa kanssamme eri linjoilla. Tästä Netflix-kiintiöpäätös on itse asiassa erinomainen esimerkki. Komission ehdotuksessa eurooppalaisen kiintiön osuudeksi esitettiin 20 %. Euroopan parlamentin kulttuuri- ja koulutusvaliokunta kuitenkin nosti omassa käsittelyssään prosenttiluvuksi 30. Valiokunnan enemmistö siis piti kiintiötä hyvänä asiana ja halusi jopa korottaa sitä. Keskusteluissa kuultiin myös isompia lukuja.

No, miksi sitten suomalaiset mepit lähtivät mukaan moiseen (saksalaisten ja ranskalaisten) hullutukseen? Euroopan parlamentin täysistunnossa äänestettiin audiovisuaalista mediaa koskevasta laista. Tai täsmällisemmin sanoen ” ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi audiovisuaalisten mediapalvelujen tarjoamista koskevien jäsenvaltioiden tiettyjen lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten yhteensovittamisesta annetun direktiivin 2010/13/EU muuttamisesta vaihtuvien markkinarealiteettien vuoksi”. Selvä se.

Lakiehdotus hyväksyttiin äänin 452–132, ja myös kahdeksan suomalaista meppiä äänesti sen puolesta (4 vastaan, 1 tyhjä). Kaiken kaikkiaan lakiehdotus sisältää mm. tiukennuksia lapsille suunnattujen mainosten sisältöön, parannuksia tietosuojaan sekä alustoille asetettavia velvoitteita torjua terrorismia, väkivaltaa ja pornografiaa sisältävää materiaalia – ja sen kuuluisan eurooppalaisen kiintiön. Kiintiöstä ei kuitenkaan äänestetty erikseen. Käytännössä siis kiintiötä vastaan olisi voinut äänestää vain vastustamalla koko lakipakettia, toisin sanottuna äänestämällä myös edellä mainittuja parannuksia vastaan.

Näin päättömään tilanteeseen voi siis päätöksenteossa joskus joutua. Vaikka vastustaa jotakin, voi joutua silti äänestämään sen puolesta. Se on poliittisella jargonilla sanottuna sitä kokonaisharkintaa. Se ei aina ole ihan reilua, mutta käytännössä ei kuitenkaan taida olla parempaa tapaa tehdä lainsäädäntöä kuin laajoina kokonaisuuksina. Muuten lainsäädännöstä tulee sirpaleista. (Tiesittekö muuten, että tv-kanavilla samanlainen eurooppalaisen sisällön kiintiö on jo voimassa?)

Reilua olisi kuitenkin se, että ainakaan sellaiset, jotka tuntevat EU-päätöksenteon paremmin, eivät irrottaisi yksityiskohtia niitä ympäröivästä kokonaisuudesta. Siten toki saa meppien äänestyskäyttäytymisen näyttämään pahalta, mutta se ei kerro totuutta sitä, mistä vaihtoehdoista todellisuudessa valittiin.

On totta kai hyvä nostaa esiin päätöksiä, joihin ei ole tyytyväinen. Se on edellytys sille, että jatkossa voidaan saavuttaa omasta näkökulmastamme parempia tuloksia. Yksityiskohtiinkin voi kyllä vaikuttaa, kun sen tekee ajoissa ja onnistuu voittamaan enemmistön puolelleen jo valmisteluvaiheessa – silloin pitää pörrätä valmistelijoiden ympärillä herhiläisen lailla. Sillä kuten todettu, ”EU itse” ei päätä mitään, vaan päätökset – sekä hyvät että huonot – tekevät sen jäsenvaltiot ja parlamentaarikot.

Todetaan nyt vielä sekin, että ”EU päätti” -otsikoista huolimatta lakiehdotuksen käsittely on vielä kesken. Seuraavaksi direktiivi menee ministerineuvoston, eli jäsenmaiden hyväksyttäväksi. Lain hyväksymisen jälkeen jäsenmailla on 21 kuukautta aikaa muuttaa kansallinen lainsäädäntö vastaamaan direktiiviä. Nyt siis äkkiä jenkkileffa pyörimään, kun vielä ehtii! :)