Torstai, Syyskuu 13, 2018, 15:26

Helsingin Kokoomus nimesi tällä viikolla ehdokkaita ensi kevään eduskuntavaaleihin. Monet ehdokkaat ovat esittäytyneet kertomalla olevansa liberaaleja tai toivovansa edistyksellisempää politiikkaa. Jee – hyvältä kuulostaa! Allekirjoitan.

Mutta hetkinen. Kunnallisalan kehittämissäätiön vuonna 2015 tekemässä tutkimuksessa 36 % kokoomuslaisista ilmoitti olevansa arvokonservatiiveja ja 32 % arvoliberaaleja. 29 % sijoittui janan keskelle. Kaikkien suomalaisten osalta luvut näyttivät 30 % liberaaleille, 25 % konservatiiveille ja 32 % arvokeskustaan.

Tämä hienoinen ristiriita pysäytti miettimään, miten itse itseni määrittelisin. Viime vuosien poliittisessa keskustelussa on (hieman kärjistäen) tuntunut siltä, että arvoliberaalius tai -konservatiivisuus määrittyvän sen perusteella puolustaako seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja hyväksyykö abortin. Takuulla puolustan ja kyllä hyväksyn – olen siis liberaali!

Joskus myös sukupuolten välisen tasa-arvon kannattaminen mielletään liberalismiksi. Sitä ajatusta on vaikea niellä. Hyvänen aika, tasa-arvon pitäisi olla itsestäänselvyys, ei mikään aatesuunta. Sama koskee muutakin tasa-arvoa kuin sukupuolten välistä. Mutta ehkä erot syntyvät sitten siinä, miten tasa-arvon näkee, pyrkiikö mahdollisuuksien tasa-arvoon vai lopputuloksen tasa-arvoon. Itselleni valinta on ilmiselvästi ensimmäinen. Se, että jokaisella on mahdollisuus tavoitella omien kykyjen ja kiinnostuksen mukaista menestystä (ja tässä menestys ei tarkoita valtaa ja mammonaa, vaan kunkin itse määrittelemää hyvää elämää). Eivätkä kenenkään mahdollisuudet ole pois joltain toiselta. Päinvastoin, mahdollisuuksien tasa-arvoon kuuluu oleellisena osana myös heikompien tukeminen.

Tästä on hyvä palata liberalismin historiaan ja sen eri muotoihin. Luin hiljattain Mitchell Deanin kirjoittaman kirjan ”Governmentality: Power and Rule in Modern Society”. Siinä Dean toteaa liberalismin olevan reaktio erilaisiin vallitseviin tilanteisiin. Liberalismi on eri aikoina ”liittoutunut” erilaisten kumppanien kanssa ja on syntynyt erilaisia suuntauksia, kuten klassinen liberalismi, markkinaliberalismi, sosiaaliliberalismi, uusliberalismi ja libertarismi. Nykyistä hyvinvointivaltioissa vallalla olevaa liberalismia Dean kuvaa termillä kehittynyt liberalismi (advanced liberalism). Siinä hallinnon toimien kohteena ovat enenevässä määrin yksilöt, koska yhteisö on liian moninainen johdettavaksi kokonaisuutena. Julkisen hallinnon rooli on ennen kaikkea mahdollistaa ja luoda puitteet, ja mieluummin ohjata kuin määrätä.

Paloihin pilkottuna lienee helpompi arvioida myös omaa liberaaliuttaan. Kannatanko yksilönvapautta ja -vastuuta ja vapausoikeuksia? Kyllä – olen siis liberalisti sanan klassisessa merkityksessä. Kannatanko markkinoiden vapautta ja sääntelyn rajoittamista? Kyllä, olen siis talousliberalisti. Mahdollisuuksien tasa-arvon kannattaminen tekee minusta myös sosiaaliliberalistin. Arvoliberalistiksi julistauduin jo alussa. ”Kehittynyt liberalisti” taidettaisiin ymmärtää helposti väärin – joko tahallaan tai tahattomasti. Ja kyllähän se aika itseriittoiselta kuulostaakin, joten poimitaan siitä vain ajattelutapa.

Myös Dean toteaa, että liberalismi on ennemminkin tapa tehdä asioita kuin selkeä ideologia tai teoria. Yleensä liberalismiin liittyy kuitenkin aina vallitsevan tilan tai hallinnon kritiikkiä ja halua rationalisoida yhteiskuntaa. Tavoitteena on Benthamin oppien mukaisesti suurin onni mahdollisimman monelle. Tätä ohjenuoraa on hyvä seurata.

Mutta mutta, millainen sitten on arvokonservatiivi, joksi monet suomalaiset, ja vielä useammat kokoomuslaiset itsensä nimeävät. Arvokonservatiiveina pidetään yleensä ihmisiä, jotka kannattavat perinteisiä arvoja, maltillisia uudistuksia ja yhtenäisiä käyttäytymismalleja. Koti, uskonto ja isänmaa. Laki ja oikeus.

Minulle koti, perhe ja läheiset ovat tärkeitä. Olen ylpeä Suomesta ja suomalaisuudesta, ja toivon, että muutkin suomalaiset olisivat. (Kansallismielisyyden eri ilmenemismuodoista tulisi niin pitkä sivuhuomautus, että kirjoitan siitä myöhemmin kokonaan oman tekstin.) Lakien kunnioittaminen ja noudattaminen ovat minusta toimivan yhteiskunnan perusta. Aika konservatiivista siis. Lisäksi arvostan hyviä käytöstapoja. Enkä nyt tarkoita hyvillä käytöstavoilla sitä, että pitää muistaa viitata, eikä saa tanssia pöydällä. Enkä muutenkaan koe, että minulla olisi varaa ruveta moraalisaarnaajaksi. Mutta sen verran uskallan sanoa, että toisia ihmisiä pitää kunnioittaa ja omia tekemisiään peilata siihen, aiheuttavatko ne vahinkoa tai mielipahaa muille. Maltilliset uudistukset – kyllä ja ei. Siihen pitää tottua, että moni asia etenee poliittisessa päätöksenteossa hitaasti ja että maltillisten uudistusten läpivieminen on yleensä monipuoluedemokratiassa helpompaa kuin radikaalien. Mutta jos poliittista konservatismia on muutosten vastustaminen ja vanhan säilyttäminen ehdoin tahdoin, niin sille selkeä ei.

Ei siis ole ihan helppoa määritellä, mitä liberaali-konservatiivi -arvojanan päistä löytyy – eikä sitä, mihin itse janalla sijoittuu. Itse taidan olla liberaali pienellä konservatiivisella twistillä?!


Juhani Sirkiä kirjoittaa:
Perjantai, Joulukuu 28, 2018, 20:23
"Mutta jos poliittista konservatismia on muutosten vastustaminen ja vanhan säilyttäminen ehdoin tahdoin, niin sille selkeä ei."

Konservatismin sisältö ei ole itseisarvoinen muutoksen vastustaminen, vaan itseisarvoisen muutoksen vastustaminen. Siinä on vissi ero.
(*) Vaaditut kentät
(c) Mervi Katainen
Kuvat: Mikko Mäntyniemi
Osumalaskuri: 56767